Reijo Andreasenia muistaen

Kultasepät Andreasenin perustaja, kultaseppä Reijo Andreasen, menehtyi huhtikuussa 2026.

Reijon elämäntyö näkyy yhä pajamme arjessa. Hän perusti Kultasepät Andreasenin yli 30 vuotta sitten, ensin Jyväskylän maalaiskuntaan Palokkaan ja myöhemmin Tampereelle, jonne liike muutti vuonna 2004. Kultasepän alalla Reijo ehti toimia vuodesta 1971 lähtien, eli hänen käsissään ehti kulkea melkoinen määrä kultaa, hopeaa, jalokiviä, työkaluja, asiakkaita, oppilaita ja keskeneräisiä ajatuksia.

Vuonna 2018 liike siirtyi Reijolta hänen pojalleen Jussi Andreasenille. Siirtymä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että Reijo olisi kadonnut pajan arjesta. Päinvastoin. Hän jatkoi työntekoa Jussin, seppien ja harjoittelijoiden rinnalla loppuun saakka. Hän oli Jussille isä, työtoveri ja edeltäjä, mutta myös ihminen, jonka kanssa pajan arki ja vastuu jaettiin konkreettisesti työpöydän ääressä.

Reijo oli kova tekemään työtä. Sellaisella tavalla, jossa työnteko ei ollut numero tekemisestä eikä kiireen näyttämistä muille, vaan rauhallista, periksiantamatonta käsillä ajattelua. Hänellä oli vuosikymmenten aikana syntynyt tuntuma materiaaliin, työkaluihin ja siihen, miten koru lopulta taipuu valmiiksi. Perinteinen kultasepän työ oli hänen omaa aluettaan, mutta hän ei jäänyt paikalleen. Reijo suhtautui uusiin tekniikoihin avoimesti, oli kyse sitten korumallien 3D-tulostuksesta tai sähköpyörästä, jolla hän kulki töihin Lentävänniemestä jopa talvipakkasilla.

Monelle meistä Reijo oli myös oppimestari. Hän vaati paljon, eikä päästänyt helpolla. Samalla hän osasi antaa tilaa oppimiselle. Virheet eivät olleet katastrofeja, vaan osa työtä, kunhan niistä otettiin opiksi. Harjoittelijoille ja nuoremmille sepille tämä oli arvokas koulu. Reijo saattoi huomauttaa tarkasti, mutta taustalla oli aina ajatus siitä, että tekijä kasvaa tekemällä.

Pajan ilmapiiriin kuului olennaisesti myös Reijon kuivakka huumori. Jos kiire painoi päälle, ohje saattoi olla yksinkertainen: “Jos on kiire, tee noppeesti.” Toinen usein muistettu lause kuului: “Vaikka suu käy, niin hanskat ei tipu.” Siinä oli paljon Reijon ajattelua. Juttua sai olla, mutta työn piti jatkua. Politiikka ja uskonto jätettiin pajan ulkopuolelle. Sisällä keskityttiin siihen, mitä käsillä tehtiin.

Ja kahvitauolla piti tietenkin olla kaffebullaa. Ei pelkkää kahvia, vaan jotakin sen kanssa. Pieni asia, mutta juuri sellaiset asiat jäävät elämään. Työpajan rytmi ei synny vain viiloista, polttimista ja mikromoottoreista, vaan myös tauoista, toistuvista tavoista ja niistä ihmisistä, jotka tekevät paikasta omanlaisensa.

Reijon poismeno jättää pajan arkeen hiljaisen kohdan, mutta hänen työnsä ei pääty siihen. Kultasepät Andreasen jatkaa Jussin ja koko työyhteisön käsissä. Reijon kädenjälki näkyy yrityksen tavassa tehdä työtä, suhtautua materiaaliin ja tekemiseen rakkaudella, opettaa uusia tekijöitä ja pitää huolta siitä, että pajassa keskitytään olennaiseen.

Kiitollisuudella ja lämmöllä,

Kultasepät Andreasenin työyhteisö